Osallistuminen ja osallisuus sekoitetaan usein toisiinsa, mutta käsitteet tulee erottaa toisistaan. Osallistumisella tarkoitetaan läsnäoloa muiden määrittelemässä tilanteessa, esimerkkinä vaikkapa osallistuminen terveystarkastukseen.

“Hoitosuhteissa potilaan identiteetin muodostumiseen vaikuttivat samat asiat, jotka estivät kuntoutumista. Esimerkiksi ajatus siitä, että hoitajat ja lääkärit tietävät minua paremmin, mikä minua vaivaa ja mikä minua auttaa (Nygren 1979, 183–184) oli ongelmallinen, koska he eivät tienneet. Lisäksi potilaan identiteettiä vahvistivat kokemukset siitä, että minulle tarjottiin jotain josta en kokenut hyötyväni. Järjestelmän kielellä sanottuna en ollut motivoitunut tarjottuun hoitoon ja minusta tuli niin sanotusti hankala tapaus.”(Rissanen 2015)

Osallisuus on paljon enemmän ja syntyy osallistumisen, toiminnan ja vaikuttamisen kautta.

“Minut pysäytti hoitajan kysymys: ”Päivi, haluatko viettää loppuelämäsi sairaalassa?” Totesin, että en todellakaan. Oma motivaatio, halu ja tahto kuntoutua heräsivät ja sitouduin hoitoon. Hoitaja kieltäytyi ottamasta vastuun kuntoutumisestani. Hän ei yrittänyt määrittää, mitä tarvitsisin, eikä tarjonnut sellaista hoitoa, josta uskoi minun hyötyvän. Suhtautumistavan voi määritellä todelliseksi osallisuuden ja osallistumisen konkretisoimiseksi.”(Rissanen 2015, s. 89 – 91)

Osallisuus on palvelunkäyttäjän ja palveluntuottajan tasaveroista toimijuutta, joka muodostuu tuen, arvostuksen ja yhteenkuuluvuuden kokemuksista sekä yhteisön ja yhteiskunnan jäsenyydestä. Osallisuus tarkoittaa palveluiden käyttäjien asiantuntijuuden hyväksymistä, huomioimista ja hyödyntämistä.

“2000-luvun alussa haaveilin opintojen jatkamisesta ja lisensiaatintutkinnosta, mutta minulle tarjottiin teollisuusterapiaa, joka olisi ollut käytännössä rutiininomaista pakkaustyötä. Onneksi omahoitajani piti puoliani eikä minua pakotettu pakkaamaan papiljotteja. Miten minulle olisi käynyt, jos olisin hyväksynyt sairaalassa tarjotun roolin papiljottien pakkaajana tai kirjoittanut vain päiväkirjaa ja runoja, kuten yliopistolla ehdotettiin? Onneksi luotin kykyihini, taitoihini, tulevaisuuden mahdollisuuksiin ja unelmiin ja omahoitaja tuki minua tässä. Moni piti varmasti ajatuksiani jatko-opinnoista suuruudenhulluina ja epärealistisena. Ainakin yliopistolla tarkoitus oli hyvä, kun minua yritettiin vieroittaa jako-opiskeluhaaveista: ”Tuntui vain epäeettiseltä rohkaista häntä jatko-opiskeluaikeissa. Näin kovaan tavoitteeseen ripustautuminen vaikutti minusta suorastaan vaaralliselta tuossa kunnossa.” Haaveeni jatko-opinnoista oli kuitenkin muuttumisen ja toipumisen ytimessä. Kuntoutujan identiteettini alkoi kasvaa heti kun uskoin, että kykenen edelleen opiskelemaan.” (Rissanen 2015, s. 96).

Teksti: Kaisa Nyberg

Lainaukset: Rissanen, Päivi.(2015). “Toivoton tapaus? – Autoetnografia sairastumisesta ja kuntoutumisesta”. Väitöskirja.